Tulin Delhiin helmikuun puolivälin aamuna. Oli vielä Delhin talvi, ilmassa oli jännän imelä haju, Intian haju, kuten myöhemmin sain huomata. Taksissa lentokentältä Delhi näytti masentavalta. Harmaita rakennuksia ja olematonta intialaista arkkitehtuuria. Intiassa ei edes ole arkkitehtuuria. On joko vanhoja temppeleitä tai sitten mitään sanomattomia laatikonmallisia betonirakennuksia, joita ei ole maalattu. Koko idea tulla tänne vaikutti huonolta. Kaipasin elämääni Afrikassa. Olin saanut tehdä niin monia asioita. Aikaisemmat käsitykseni siitä, mikä oli oikein ja järkevää, saivat jäädä. Keniassa mikään ei ollut etukäteen suunniteltua. Jos halusin, jäin kotiin enkä mennyt töihin. Saatoin istuskella parvekkeella ja katsella eteen levittäytyviä Nairobin kaupungin omistamia vuokrakortteleja. Täältä rivitalon pätkän saattoi vuokrata 50 eurolla kuussa. Itsekin pärjäilin parilla sadalla eurolla kuussa, vaikka Suomessa muutama tonni ei tuntunut missään. Hengailin kaksimetrisen itseäni viisi vuotta nuoremman nuoren tyypin kanssa, joka teki "työkseen" musiikkia ja pummi minulta rahaa kaljaan. Suunnittelin jopa perustavani yökerhobisneksen Nairobiin. Minä olisin sen omistaja, ensimmäinen suomalainen yökerhomoguli Afrikassa.
Vaikka olisin voinut jäädä Keniaan, päätin ottaa vastaan työn YK:n kehitysohjelmassa UNDP:ssä Intiassa. Sovimme työnantajani kanssa, että he hankkisivat minulle asunnon etukäteen, jotta voisin muuttaa suoraan omaan kotiin, eikä minun tarvitsisi asua hotellissa. Asuntoni on Defense Colonyssa ja täällä asuu suuri ulkomaalaisyhteisö. Vuokrasin asunnon vanhemmalta sikhi-pariskunnalta, joiden omat lapset ovat muuttaneet Lontooseen töihin ja opiskelemaan, niin kuin niin monet täällä tekevät. He ovat oikeastaan todella mukavia, käyn joskus istumassa heidän kanssa iltaa, silloin mieskin saa hyvän tekosyyn avata viinipullon, sillä muuten hänen pitää vähentää alkoholinkäyttöään.
Ainoa miinuspuoli asunnossani on, että se on todella pieni, arviolta 18 neliötä. Vuosi sitten ostin oman asunnon Haagasta, koska halusin enemmän tilaa. Jo vajaan vuoden päästä olin hankkinut asuntoon vuokralaisen, pakannut tavarani ja suunnannut kohti Keniaa. Nyt yritän järjestellä tavaroitani tässä pikku yksiössä, jossa on olematon keittiö ja pikkuruinen kylpyhuone. Kylpyhuoneessa ei ole ilmastointia ja voi arvata kuinka kuuma siellä on, kun ulkona on 45 astetta lämmintä. Huoneessa taas on vanha ilmastointilaite, joka puhaltaa niin kovaa, että huoneesta tulee jäätävän kylmä.
Voin nyt kutsua itseäni oikeutetusti expatiksi ja expatin elämään kuuluu juhliminen. Delhi on täynnä juhlia. On syntymäpäiviä, läksiäisiä, kirjojen julkistamistilaisuuksia ja mitä milloinkin. Aina on juhlat jossakin. Todella monet ihmisistä, joita olen tavannut, ovat vähintäänkin kolmannella tai neljännellä ulkomaankomennuksellaan. Kun aikaisemmin mietin, onko minussa jotain erikoista kun aina haluan päästä seuraavaan paikkaan, olen nyt huomannut, että meitä samanlaisia pyörii iso porukka varmasti kaikissa kehitysmaiden pääkaupungeissa.
Keniassa olin heti alusta lähtien paikallisen väestön kanssa. Työskentelin slummissa ja minulla oli ihan tavallisia kenialaisia kavereita. Täällä Intiassa asun kalliilla asuinalueella ja myös YK:lla työskentelevät intialaiset ovat maansa eliittiä. Ymmärrettävistä syistä YK:lla on myös aivan toisenlaiset turvallisuusohjeet, kun taas Keniassa ketään ei kiinnostanut, missä menin ja millä keinoin. Joku aika sitten kävin kenttämatkalla Chhattisgarhin osavaltiossa, joka on vasemmistoradikaalien maolaisten ydinaluetta. Mao-sissit yhdistetään lukuisiin terroritekoihin Intiassa ja olisihan minunlaiseni nuoren naisen todella vaarallista matkustaa yksin näin vaarallisella alueella. Tämän vastauksen sain, kun ehdotin, että olisin palannut takaisin osavaltion pääkaupunkiin yöjunalla. Lopulta minulla oli paikallinen opas seuranani koko matkan ajan… Olisihan se toisaalta ollut kurjaa aloittaa työt ja saada heti julkisuutta jouduttuaan maolaisten kidnappaamaksi
Hindin opiskelu vie ajastani kaksi iltaa viikossa, tiistain ja perjantain. Kielten opiskelu on minulle aina ollut pakkomielle. Peruskoulussa ja lukiossa luin englantia, ruotsia, saksaa ja ranskaa. Lukion ensimmäisen vuoden jälkeen lähdin au-pairiksi Saksaan jotta voisin puhua saksaa. Vuoden päästä olin kesätöissä Belgian rannikolla puhuen ranskaa. Kun tapasin Hansin, päätin opiskella hollannin kielen. Seitsemän vuotta yhdessä ja pari kesäkurssia Belgiassa siihen päälle takasivat että hollanti sujuu nyt kohtuullisesti. Olen käynyt myös työväenopistossa arabian ja turkin kursseilla. Ja vaikka opinnot yliopistossa olivat venyneet jo aivan liikaa, aloin opiskella espanjaa. Opiskelin myös kandin tutkinnon Ruotsissa, siinä sivussa tuli ruotsin kieli sujuvaksi. Ja vaihdossa olin Ranskassa. Keniassa koetin itsekseni opiskella suahilia.
Pakkomielle mikä pakkomielle, mutta olen taas aivan innoissani hindistä! Minulla on ekaluokkalaisille suunnattu oppikirja, jonka avulla pystyy harjoittelemaan kirjoittamaan hindin aakkosia. Yritän puhua hindiä kaikkialla, mutta ongelma Delhissä on, että ihmiset puhuvat vähän liiankin hyvää englantia. Puhun rikshakuskien kanssa ja torilla yritän tinkiä parhaani mukaan, mutta siihen se jääkin. On todella palkitsevaa ymmärtää hindin aakkosia. Koko järjestelmä on aivan erilainen kuin vaikka Suomessa. Kirjaimet eivät muodostu samalla lailla aakkosista kuten k, t tai p, vaan ovat äänteitä tyyliin kha, ka tai ga.
Nyt kun minulla voisi olla mahdollinen YK-ura edessä, haluaisinkin oikeastaan perustaa oman kansalaisjärjestön. Ja siinä sivussa voisin pyörittää omaa bisnestä, vaikka sitten yökerhoa. Johtopäätös on, etten yhtään tiedä, mitä haluan tehdä. Yritän päästä levottomuudestani eroon käymällä joogassa viisi kertaa viikossa. On ylellistä käydä joogaamassa tunnin verran joka päivä kesken työpäivää, sillä joogaguru tulee meille töihin. Hän on arviolta 50-vuotias nainen, josta huokuu tyytyväisyys omaan elämään. Kadehdittavaa! Näyttää siltä, että minulla on siihen vielä matkaa, koska hän aina neuvoo ja opastaa minua, oikein erityisesti. On totta, että minun on vaikea joskus pysyä paikallani liikuttamatta mitään kehon osaa ja yrittää rentoutua. Jos päätän, että nyt makaan täysin liikkumatta selälläni lattialla kymmenen minuuttia, niin jossain vaiheessa minulle tulee kauhea mieliteko esimerkiksi liikuttaa varvasta. Joskus harvoin pääsen aivan erityiseen rentoutumisen tilaan. Se on mahtavaa, aivan kuin hereillä katselisi jostain muualta itseään nukkumassa. Olen päättänyt, että olen kaksi vuotta täällä vaikka päällä seisten. Joogan avulla se varmaan kohta on jopa oikeasti mahdollista.
Vaikka olisin voinut jäädä Keniaan, päätin ottaa vastaan työn YK:n kehitysohjelmassa UNDP:ssä Intiassa. Sovimme työnantajani kanssa, että he hankkisivat minulle asunnon etukäteen, jotta voisin muuttaa suoraan omaan kotiin, eikä minun tarvitsisi asua hotellissa. Asuntoni on Defense Colonyssa ja täällä asuu suuri ulkomaalaisyhteisö. Vuokrasin asunnon vanhemmalta sikhi-pariskunnalta, joiden omat lapset ovat muuttaneet Lontooseen töihin ja opiskelemaan, niin kuin niin monet täällä tekevät. He ovat oikeastaan todella mukavia, käyn joskus istumassa heidän kanssa iltaa, silloin mieskin saa hyvän tekosyyn avata viinipullon, sillä muuten hänen pitää vähentää alkoholinkäyttöään.
Ainoa miinuspuoli asunnossani on, että se on todella pieni, arviolta 18 neliötä. Vuosi sitten ostin oman asunnon Haagasta, koska halusin enemmän tilaa. Jo vajaan vuoden päästä olin hankkinut asuntoon vuokralaisen, pakannut tavarani ja suunnannut kohti Keniaa. Nyt yritän järjestellä tavaroitani tässä pikku yksiössä, jossa on olematon keittiö ja pikkuruinen kylpyhuone. Kylpyhuoneessa ei ole ilmastointia ja voi arvata kuinka kuuma siellä on, kun ulkona on 45 astetta lämmintä. Huoneessa taas on vanha ilmastointilaite, joka puhaltaa niin kovaa, että huoneesta tulee jäätävän kylmä.
Voin nyt kutsua itseäni oikeutetusti expatiksi ja expatin elämään kuuluu juhliminen. Delhi on täynnä juhlia. On syntymäpäiviä, läksiäisiä, kirjojen julkistamistilaisuuksia ja mitä milloinkin. Aina on juhlat jossakin. Todella monet ihmisistä, joita olen tavannut, ovat vähintäänkin kolmannella tai neljännellä ulkomaankomennuksellaan. Kun aikaisemmin mietin, onko minussa jotain erikoista kun aina haluan päästä seuraavaan paikkaan, olen nyt huomannut, että meitä samanlaisia pyörii iso porukka varmasti kaikissa kehitysmaiden pääkaupungeissa.
Keniassa olin heti alusta lähtien paikallisen väestön kanssa. Työskentelin slummissa ja minulla oli ihan tavallisia kenialaisia kavereita. Täällä Intiassa asun kalliilla asuinalueella ja myös YK:lla työskentelevät intialaiset ovat maansa eliittiä. Ymmärrettävistä syistä YK:lla on myös aivan toisenlaiset turvallisuusohjeet, kun taas Keniassa ketään ei kiinnostanut, missä menin ja millä keinoin. Joku aika sitten kävin kenttämatkalla Chhattisgarhin osavaltiossa, joka on vasemmistoradikaalien maolaisten ydinaluetta. Mao-sissit yhdistetään lukuisiin terroritekoihin Intiassa ja olisihan minunlaiseni nuoren naisen todella vaarallista matkustaa yksin näin vaarallisella alueella. Tämän vastauksen sain, kun ehdotin, että olisin palannut takaisin osavaltion pääkaupunkiin yöjunalla. Lopulta minulla oli paikallinen opas seuranani koko matkan ajan… Olisihan se toisaalta ollut kurjaa aloittaa työt ja saada heti julkisuutta jouduttuaan maolaisten kidnappaamaksi
Hindin opiskelu vie ajastani kaksi iltaa viikossa, tiistain ja perjantain. Kielten opiskelu on minulle aina ollut pakkomielle. Peruskoulussa ja lukiossa luin englantia, ruotsia, saksaa ja ranskaa. Lukion ensimmäisen vuoden jälkeen lähdin au-pairiksi Saksaan jotta voisin puhua saksaa. Vuoden päästä olin kesätöissä Belgian rannikolla puhuen ranskaa. Kun tapasin Hansin, päätin opiskella hollannin kielen. Seitsemän vuotta yhdessä ja pari kesäkurssia Belgiassa siihen päälle takasivat että hollanti sujuu nyt kohtuullisesti. Olen käynyt myös työväenopistossa arabian ja turkin kursseilla. Ja vaikka opinnot yliopistossa olivat venyneet jo aivan liikaa, aloin opiskella espanjaa. Opiskelin myös kandin tutkinnon Ruotsissa, siinä sivussa tuli ruotsin kieli sujuvaksi. Ja vaihdossa olin Ranskassa. Keniassa koetin itsekseni opiskella suahilia.
Pakkomielle mikä pakkomielle, mutta olen taas aivan innoissani hindistä! Minulla on ekaluokkalaisille suunnattu oppikirja, jonka avulla pystyy harjoittelemaan kirjoittamaan hindin aakkosia. Yritän puhua hindiä kaikkialla, mutta ongelma Delhissä on, että ihmiset puhuvat vähän liiankin hyvää englantia. Puhun rikshakuskien kanssa ja torilla yritän tinkiä parhaani mukaan, mutta siihen se jääkin. On todella palkitsevaa ymmärtää hindin aakkosia. Koko järjestelmä on aivan erilainen kuin vaikka Suomessa. Kirjaimet eivät muodostu samalla lailla aakkosista kuten k, t tai p, vaan ovat äänteitä tyyliin kha, ka tai ga.
Nyt kun minulla voisi olla mahdollinen YK-ura edessä, haluaisinkin oikeastaan perustaa oman kansalaisjärjestön. Ja siinä sivussa voisin pyörittää omaa bisnestä, vaikka sitten yökerhoa. Johtopäätös on, etten yhtään tiedä, mitä haluan tehdä. Yritän päästä levottomuudestani eroon käymällä joogassa viisi kertaa viikossa. On ylellistä käydä joogaamassa tunnin verran joka päivä kesken työpäivää, sillä joogaguru tulee meille töihin. Hän on arviolta 50-vuotias nainen, josta huokuu tyytyväisyys omaan elämään. Kadehdittavaa! Näyttää siltä, että minulla on siihen vielä matkaa, koska hän aina neuvoo ja opastaa minua, oikein erityisesti. On totta, että minun on vaikea joskus pysyä paikallani liikuttamatta mitään kehon osaa ja yrittää rentoutua. Jos päätän, että nyt makaan täysin liikkumatta selälläni lattialla kymmenen minuuttia, niin jossain vaiheessa minulle tulee kauhea mieliteko esimerkiksi liikuttaa varvasta. Joskus harvoin pääsen aivan erityiseen rentoutumisen tilaan. Se on mahtavaa, aivan kuin hereillä katselisi jostain muualta itseään nukkumassa. Olen päättänyt, että olen kaksi vuotta täällä vaikka päällä seisten. Joogan avulla se varmaan kohta on jopa oikeasti mahdollista.
