Klassinen esimerkkitapaus

Puolentoista vuoden saldo Intiassa. En vieläkään tunne Hindujen eri jumalia enkä tiedä mitä kukakin heistä tekee. Kuka olikaan rahan, rakkauden tai vallan jumala? Ketkä olivat jumalten lapsia? Mihin sikhit uskovat? Entä jainalaiset? Muutama viikko sitten osoitin tietämättömyyteni, koska en tuntenut Intian krikettimaajoukkueen kapteenia Sachin Tendulkaria... Siis häntä voisi verrata Diego Maradonaan, jos tunnettuudesta olisi kyse. Bollywood-tähditä tiedän Shah RuK Khanin, muita en juurikaan. Intia taisi itsenäistyä vuonna 1947, se siitä sitten. Ei hajuakaan miten kaikki meni, kuinka paljon siihen liittyi väkivaltaa, miten kaikki tapahtui? Kyllästyin intialaiseen ruokaan heti alussa. Syön edelleen dahlia sun muita paikallisia herkkuja, koska on pakko. Työmaaruokalassa ei juuri muuta tarjota.

Olen suunnitellut koko ajan lähtöä täältä. Ensin minun piti olla vuosi, sitten puolitoista vuotta ja näillä näkymin olen täällä ainakin kaksi vuotta, jos en enempää. En edes jaksanut hankkia kunnon asuntoa, koska koko ajan suunnittelin exit-strategiaa Intiasta. Olen asunut 15 neliön ylihintaisessa huoneessa, vaikka vähän vaivaa näkemällä olisin voinut hankkia pari makuuhuonetta ja kattoterassin. TV oli rikki monta kuukautta, mutta en jaksanut korjauttaa sitä. Miksi turhaa, kun kuitenkin lähtisin pois.... Uutiset jäivät näkemättä. Anna Hazare ja korruption vastaiset mielenosoitukset menivät sivu suun. En ole siis seurannut uutisia ja sanomalehteä. Opiskelin kyllä Hindiä, mutten jaksanut ottaa sitä tosissani. Niinpä en edelleenkään puhu sitä, mitä nyt tinkaan rikshakuskien kanssa joka-aamuiset pakolliset huutamiset 60 rupiasta viiteenkymppiin.

Puolitoista vuotta olen painellut töihin joka aamu. Kumartanut intialaiselle byrokratialle ja hierarkialle. Kirjoittanut muistioita kokouksista, joita kukaan ei sen jälkeen ole välttämättä lukenut. Monta kertaa olen ajatellut, ettei tässä ole mitään järkeä, vaan so what, kohta kuitenkin olisin uusissa maisemissa. Vaikka Intiassa on köyhyyttä vaikka muille jakaa, ja sitä vähentämään kai tänne tultiin, olen viettänyt suurimman osan ajasta joko ilmastoidussa toimistossa tai Delhin monissa hienoissa ravintoloissa, joissa kalja maksaa tuplasti enemmän kuin Suomessa.

Kerran olin ostanut junaliput Varanasiin, mutta olin niin väsynyt, etten jaksanut lähteä. Varanasi, jota sanotaan yhdeksi maailman vanhimmista kaupungeista, on siis edelleen näkemättä.  

Klassinen esimerkkitapaus. Kanttaisi elää hetkessä, ei jossain ihan muualla.

Expatin elämää

Tulin Delhiin helmikuun puolivälin aamuna. Oli vielä Delhin talvi, ilmassa oli jännän imelä haju, Intian haju, kuten myöhemmin sain huomata. Taksissa lentokentältä Delhi näytti masentavalta. Harmaita rakennuksia ja olematonta intialaista arkkitehtuuria. Intiassa ei edes ole arkkitehtuuria. On joko vanhoja temppeleitä tai sitten mitään sanomattomia laatikonmallisia betonirakennuksia, joita ei ole maalattu. Koko idea tulla tänne vaikutti huonolta. Kaipasin elämääni Afrikassa. Olin saanut tehdä niin monia asioita. Aikaisemmat käsitykseni siitä, mikä oli oikein ja järkevää, saivat jäädä. Keniassa mikään ei ollut etukäteen suunniteltua. Jos halusin, jäin kotiin enkä mennyt töihin. Saatoin istuskella parvekkeella ja katsella eteen levittäytyviä Nairobin kaupungin omistamia vuokrakortteleja. Täältä rivitalon pätkän saattoi vuokrata 50 eurolla kuussa. Itsekin pärjäilin parilla sadalla eurolla kuussa, vaikka Suomessa muutama tonni ei tuntunut missään. Hengailin kaksimetrisen itseäni viisi vuotta nuoremman nuoren tyypin kanssa, joka teki "työkseen" musiikkia ja pummi minulta rahaa kaljaan. Suunnittelin jopa perustavani yökerhobisneksen Nairobiin. Minä olisin sen omistaja, ensimmäinen suomalainen yökerhomoguli Afrikassa.

Vaikka olisin voinut jäädä Keniaan, päätin ottaa vastaan työn YK:n kehitysohjelmassa UNDP:ssä Intiassa. Sovimme työnantajani kanssa, että he hankkisivat minulle asunnon etukäteen, jotta voisin muuttaa suoraan omaan kotiin, eikä minun tarvitsisi asua hotellissa. Asuntoni on Defense Colonyssa ja täällä asuu suuri ulkomaalaisyhteisö. Vuokrasin asunnon vanhemmalta sikhi-pariskunnalta, joiden omat lapset ovat muuttaneet Lontooseen töihin ja opiskelemaan, niin kuin niin monet täällä tekevät. He ovat oikeastaan todella mukavia, käyn joskus istumassa heidän kanssa iltaa, silloin mieskin saa hyvän tekosyyn avata viinipullon, sillä muuten hänen pitää vähentää alkoholinkäyttöään.

Ainoa miinuspuoli asunnossani on, että se on todella pieni, arviolta 18 neliötä. Vuosi sitten ostin oman asunnon Haagasta, koska halusin enemmän tilaa. Jo vajaan vuoden päästä olin hankkinut asuntoon vuokralaisen, pakannut tavarani ja suunnannut kohti Keniaa. Nyt yritän järjestellä tavaroitani tässä pikku yksiössä, jossa on olematon keittiö ja pikkuruinen kylpyhuone. Kylpyhuoneessa ei ole ilmastointia ja voi arvata kuinka kuuma siellä on, kun ulkona on 45 astetta lämmintä. Huoneessa taas on vanha ilmastointilaite, joka puhaltaa niin kovaa, että huoneesta tulee jäätävän kylmä.

Voin nyt kutsua itseäni oikeutetusti expatiksi ja expatin elämään kuuluu juhliminen. Delhi on täynnä juhlia. On syntymäpäiviä, läksiäisiä, kirjojen julkistamistilaisuuksia ja mitä milloinkin. Aina on juhlat jossakin. Todella monet ihmisistä, joita olen tavannut, ovat vähintäänkin kolmannella tai neljännellä ulkomaankomennuksellaan. Kun aikaisemmin mietin, onko minussa jotain erikoista kun aina haluan päästä seuraavaan paikkaan, olen nyt huomannut, että meitä samanlaisia pyörii iso porukka varmasti kaikissa kehitysmaiden pääkaupungeissa.
Keniassa olin heti alusta lähtien paikallisen väestön kanssa. Työskentelin slummissa ja minulla oli ihan tavallisia kenialaisia kavereita. Täällä Intiassa asun kalliilla asuinalueella ja myös YK:lla työskentelevät intialaiset ovat maansa eliittiä. Ymmärrettävistä syistä YK:lla on myös aivan toisenlaiset turvallisuusohjeet, kun taas Keniassa ketään ei kiinnostanut, missä menin ja millä keinoin. Joku aika sitten kävin kenttämatkalla Chhattisgarhin osavaltiossa, joka on vasemmistoradikaalien maolaisten ydinaluetta. Mao-sissit yhdistetään lukuisiin terroritekoihin Intiassa ja olisihan minunlaiseni nuoren naisen todella vaarallista matkustaa yksin näin vaarallisella alueella. Tämän vastauksen sain, kun ehdotin, että olisin palannut takaisin osavaltion pääkaupunkiin yöjunalla. Lopulta minulla oli paikallinen opas seuranani koko matkan ajan… Olisihan se toisaalta ollut kurjaa aloittaa työt ja saada heti julkisuutta jouduttuaan maolaisten kidnappaamaksi


Hindin opiskelu vie ajastani kaksi iltaa viikossa, tiistain ja perjantain. Kielten opiskelu on minulle aina ollut pakkomielle. Peruskoulussa ja lukiossa luin englantia, ruotsia, saksaa ja ranskaa. Lukion ensimmäisen vuoden jälkeen lähdin au-pairiksi Saksaan jotta voisin puhua saksaa. Vuoden päästä olin kesätöissä Belgian rannikolla puhuen ranskaa. Kun tapasin Hansin, päätin opiskella hollannin kielen. Seitsemän vuotta yhdessä ja pari kesäkurssia Belgiassa siihen päälle takasivat että hollanti sujuu nyt kohtuullisesti. Olen käynyt myös työväenopistossa arabian ja turkin kursseilla. Ja vaikka opinnot yliopistossa olivat venyneet jo aivan liikaa, aloin opiskella espanjaa. Opiskelin myös kandin tutkinnon Ruotsissa, siinä sivussa tuli ruotsin kieli sujuvaksi. Ja vaihdossa olin Ranskassa. Keniassa koetin itsekseni opiskella suahilia.

Pakkomielle mikä pakkomielle, mutta olen taas aivan innoissani hindistä! Minulla on ekaluokkalaisille suunnattu oppikirja, jonka avulla pystyy harjoittelemaan kirjoittamaan hindin aakkosia. Yritän puhua hindiä kaikkialla, mutta ongelma Delhissä on, että ihmiset puhuvat vähän liiankin hyvää englantia. Puhun rikshakuskien kanssa ja torilla yritän tinkiä parhaani mukaan, mutta siihen se jääkin. On todella palkitsevaa ymmärtää hindin aakkosia. Koko järjestelmä on aivan erilainen kuin vaikka Suomessa. Kirjaimet eivät muodostu samalla lailla aakkosista kuten k, t tai p, vaan ovat äänteitä tyyliin kha, ka tai ga.

Nyt kun minulla voisi olla mahdollinen YK-ura edessä, haluaisinkin oikeastaan perustaa oman kansalaisjärjestön. Ja siinä sivussa voisin pyörittää omaa bisnestä, vaikka sitten yökerhoa. Johtopäätös on, etten yhtään tiedä, mitä haluan tehdä. Yritän päästä levottomuudestani eroon käymällä joogassa viisi kertaa viikossa. On ylellistä käydä joogaamassa tunnin verran joka päivä kesken työpäivää, sillä joogaguru tulee meille töihin. Hän on arviolta 50-vuotias nainen, josta huokuu tyytyväisyys omaan elämään. Kadehdittavaa! Näyttää siltä, että minulla on siihen vielä matkaa, koska hän aina neuvoo ja opastaa minua, oikein erityisesti. On totta, että minun on vaikea joskus pysyä paikallani liikuttamatta mitään kehon osaa ja yrittää rentoutua. Jos päätän, että nyt makaan täysin liikkumatta selälläni lattialla kymmenen minuuttia, niin jossain vaiheessa minulle tulee kauhea mieliteko esimerkiksi liikuttaa varvasta. Joskus harvoin pääsen aivan erityiseen rentoutumisen tilaan. Se on mahtavaa, aivan kuin hereillä katselisi jostain muualta itseään nukkumassa. Olen päättänyt, että olen kaksi vuotta täällä vaikka päällä seisten. Joogan avulla se varmaan kohta on jopa oikeasti mahdollista.

Maailman suurin ego ja ärsyttävimmät miehet

On aivan sama onko kyseessä yläkastin edustaja tai kastiton, Delhin rikshakuski tai ministeri, mitä egoon ja oman itsensä pönkittämiseen tulee, intialaiset ovat siinä huippuluokkaa. Vaikka hierarkkinen kulttuuri kukoistaa, jokaisen on päästävä pätemään sille vähän alempana tai samalla tasolla olevalle. Kahvipoikaa ei kiitetä, taksikuski kusettaa asiakastaan tai poliisi höykyttää autoilijaa. Varsinkin kun on mahdollisuus vedota johonkin sääntöön, oikeinkirjoitusvirheeseen tai byrokratiaan, valta ja tärkeily astuvat kehiin. Työviisumi saatetaan evätä ilman sen kummempia syitä jos naama ei miellytä, ja varsinkin jos papereissa on joku pieni kohta, jota voi osoittaa sormella. Jotta Intiassa pääsee sisälle lentokenttärakennukseen, sinun pitää näyttää kopio lentolipusta ovella seisovalle vartijalle. Kuin vartija katsoo sinua arvioivasti päästä varpaisiin, tulee mieleen, onko tänne lentokentälle olemassa joku face control, jonka perusteella matkustajia päästetään sisään? Välillä tuntuu, että jokainen päivä on taistelua omasta tilasta, asemasta ja oikeuksista.

Kun suuri ego yhdistyy miesten suhtautumiseen länsimaiseen naiseen ja hyvin konservatiiviseen suhtautumiseen seksiin, kusessa ollaan. Eräs ystäväni hauskasti totesi, että intialaiselta mieheltä tulee touhutippa jo siinä vaiheessa, kun hän saa kätellä naista. Intiassa suuri osa avioliitoista on järjestettyjä, eikä muita suhteita juuri harrasteta. Delhi on Intian raiskauspääkaupunki ja raiskaukset ovat yleistyneet merkittävästi viime vuosina.

Paikalliset miehet tuijottavat länsimaisia naisia herkeämättä katseen siirtymättä hetkeksikään muualle. Kun kävelet kadulla varsinkin hiljaisina päivinä kuten sunnuntaina jolloin muita ihmisiä ei ole paljoa liikkeellä, on kuin kävelisi catwalkilla miesten ollessa yleisönä. Jossain vaiheessa se alkoi ottaa minua niin suunnattomasti päähän, joten sanoin yhdelle, että luuletko että sinulla on joku oikeus tuijottaa minua tuolla tavalla? Siihen mies vastasi hermostuneella naurulla takaisin. Tilanne nimittäin menee niin, että vastuu siirtyy naiselle olla katsomatta ketään silmiin, mutta silloin on myös vaikea ylipäätään katsella vapautuneena ympärilleen ja tutustua paikkoihin. Minusta tuntuu, että intialainen mies on tottunut olemaan tilanteen herra ja kokeilee rajojaan niin pitkälle kuin mahdollista, varsinkin ulkomaisten naisten kanssa. Mutta siinä vaiheessa kun joku laittaa intialaiselle miehelle vähänkään hanttiin, hänestä tulee onneton luuseri, joka piiloutuu jonnekin epämääräisen hihittelyn taakse eikä seiso sen takana, mitä juuri aikaisemmin on tehnyt. Aivan kuin kaikkea voisi yrittää, mutta vastapuolen tulisi pysyä kohteliaana ja tyynenä loppuun saakka.

Kaikesta huomaa, että länsimaisen naisen uskotaan olevan helppo ja meihin eivät päde samat säännöt kuin intialaisiin sisariimme. Intiassa läheskään kaikki miehet eivät edes kättele naista ja jos kättelevät, aloitteen on tultava mieheltä, ei naiselta. Kuinka moneen hankalaan tilanteeseen aluksi jouduinkaan kuin suoraa menin kättelemään miehiä! Eräänä päivänä istuin yhden viraston kassalla ja viereeni istui arviolta nelivitonen mies. Hyvin nopeasti mies kävi asiaan ja kysyi olenko naimisissa. Vastasin siihen tietysti, että kyllä, olen naimisissa ja rakastan miestäni suuresti. Tiedoksi, että minä olen nykyään naimisissa, aviomieheni on suomalainen dekkarikirjailija ja työskentelee kotoa käsin. En tiedä mistä tämän keksin, mutta toimii kuin häkä! Joka tapauksessa, kysyin samaa mieheltä, hän oli edelleen sinkku. Osoitin kattoon ja totesin, että jos Jumala suo, sinäkin pääset vielä naimisiin. Seuraavaksi mies koski sormellaan käsivarttani ja kysyin, miten olin saanut kaikki käsissäni olevat luomet? Mitäs siinä muuten, mutta intialainen mies ei ikinä alkaisi tökkiä intialaisen naisen käsivartta! Eli kuvitteliko mies, että vaikka olin naimisissa, niin tässä saattaisi vielä olla joku mahdollisuus?

Pahin kaikesta, älä koskaan mene loukkaamaan intialaisen miehen egoa ja ylpeyttä! Nyt haluan jakaa tarinan liittyen erääseen intialaiseen "herrasmieheen", jonka nimen nyt jätän mainitsematta. Kyseinen mies otti minuun yhteyttä yhden ihan asiallisen sosiaalisen median kautta ja ehdotti että menisimme syömään. Suostuin, en tuntenut Delhissä paljon ketään ja sosiaalisen elämän puolella oli vielä aika hiljaista. Illallinen sujui ihan mukavasti, mutta sitten mies alkoi juoda itseään humalaan ja ei tietenkään ollut varautunut suomalaisen naisen hyvään viinapäähään. Hän itse tilasi koko ajan lisää viiniä pöytään (viini ei tosiaankaan ole halpaa Intiassa) ja kerskui, kuinka hän pitää aina parasta huolta vieraistaan. Lasku tuli ja mies maksoi sen pitkin hampain, vaikka kehtasi kysyä, haluanko osallistua kuluihin. Minä en saanut hänestä erityisen hyvää kuvaa, koska hän puhui vain koko ajan itsestään ja leuhki omilla saavutuksillaan, mutta seuraavana päivänä hän lähetti sähköpostia ja ehdotti tapaamista samalle illalle sekä viikonlopuksi. Vastasin siihen, että kiitos mukavasta illasta, mutta minulla ei ole nyt aikaa tapailla ketään näin intensiivisesti työkiireiden vuoksi. Hän vastasi: "If you give up showing attitude or playing this boy girl game and feel like meeting as a human being sometime, let me know. I am busy this week"  Ei tietenkään kenestäkään ole mukava tulla torjutuksi, mutta jotain rajaa sentään! 

Olen itse tehnyt varmasti kaikki kulttuurin sovinnaisuussääntöihin liittyvät virheet ensimmäisen kuukauden aikana täällä Intiassa. Olen myös tavannut erittäin älykkäitä ja naisia suuresti kunnioittavia ja arvostavia intialaisia miehiä. Siinä se vahvuus kai on, kun maassa on reippaasti yli miljardi ihmistä. Silti pohdin, onko Intia oman egonsa uhri? Johtaako oman henkilökohtaisen menestyksen tavoittelu siihen, että maa ei vaurastu kokonaisuutena koskaan huikeasta potentiaalistaan huolimatta? Sadat miljoonat ihmiset elävät yhä Intiassa köyhyysrajan alapuolella. Ja suurin kysymys, onko länsimainen nainen joka tapauksessa intialaisen miehen silmissä helppo, mitä ikinä hän sitten tekikään?

Delhin koirat

Koska Intia itsessään on jo niin monimutkainen maa käsittäen yli 30 osavaltiota ja aluetta, lukemattomia kieliä, kulttuureita ja yli miljardi ihmistä, myöskään tässä ensimmäisessä blogimerkinnässä ei ole mitään loogista järkeä. Se on kokoelma ajatuksia ja havaintoja ensimmäisiltä kahdelta viikolta Delhissä.

Delhiläinen kulkukoira on kuin kotikaupunkinsa miniatyyrikoossa.   Niitä on kaikkialla kuten ihmisiäkin. Ne osaavat luovia päivästä toiseen. Ne käyttäytyvät moitteettomasti osoittaen suunnatonta kärsivällisyyttä meluavan ihmisjoukon jaloissa. Ne pystyvät nukkumaan missä vain, milloin vain. Delhissä ei ole epätavallista sekään, että työmies on päättänyt ottaa tirsat keskellä päivää kiireisen kadun laidalla. Delhin koirat ovat sympaattisimpia kulkukoiria, mitä ikinä olen tavannut missään päin maailmaa. Ne näyttävät noudattavan Mahatma Gandhin väkivallattomuuden periaatetta. Tai ne saavat olla ihan rauhassa, kukaan ei hätistele niitä lainkaan. Aggressiivista koiraa en ole nähnyt.

Riikinkukko on Intian kansallislintu. On hienoa katsella, kun nämä upeat linnut pyörivät milloin milläkin nurmikolla pyrstöjään heilutellen. Eräs mies selitti minulle aivan tosissaan, ettei minun kannata yrittää pyydystää riikinkukkoa lemmikiksi, koska jos jään kiinni, joudun vastuuseen teoistani oikeuden eteen. Muita lintuja voi kyllä metsästää miten haluaa, mutta riikinkukkoon ei kajota.

Joka-aamuinen autorikshan metsästys kuului päivän rutiineihin.  Kävelen ison tien varrelle ja seison tien poskessa kyytiä odotellen. Viimeistään parissa minuutissa paikalle kurvaa kelta-vihreä riksha.  Sitten alkaa neuvottelu. Eräs kuski ehdotti minulle kerran matkan hinnaksi vain 25 dollaria. Oikeasti matka maksaa alle dollarin. Onneksi hän lisäsi loppuun M’aam. Olen miettinyt, miksi järjenkäyttö ei näytä kuuluvan rikshakuskin ammattiin. Jos vaikka sanot haluavasi C-blokkiin alueelle numero 45–57, kuski kuitenkin kääntyy alueelle 32–39. Ja sitten joka välissä kysellään missä kyseinen paikka sijaitsee. Tänään halusin mennä Suomen suurlähetystöön, mutta päädyin Filippiinien suurlähetystön eteen… Ja delhiläiset miehet eivät ujostele kuseksia yhtään missään. Kerran näin viisi miestä rivissä, ennätys menee varmasti vielä rikki!    

Intia on tai ainakin yrittää olla suurvalta. Sillä on ydinase, sen talous on kasvanut viime vuosina kahdeksan prosentin vuosivauhtia ja Delhi on täynnä mahtipontisia maamerkkejä, puistoja ja rakennuksia. Sillä on osaavaa kompetenttia itseään arvostavaa työvoimaa. Siksi intialaiset ovat niin hyviä. Jos valmistuu huippuarvosanoin vaikka India Institute of Technology – huippukoulusta, on jo käynyt läpi kilpailun, jota muualla ei joudu kohtaamaan!   Intia on myös uskomattoman hierarkkinen, byrokraattinen ja valtavan kokoinen. Intian hallintokoneisto pyörittää yli miljardin ihmisen asioita. Siinä on suomalaisella valtion virkamiehellä opettelemista.

Hindin kielen opiskelu on yllättävän hauskaa. Osaan jo sanoa, että tule sunnuntaina yhdeksän jälkeen. Hindiksi se sanotaan ravivar ko nau baje kebaad aao. Tunnilla meitä on kaksi suomalaista, kaksi saksalaista, unkarilainen, japanilainen ja ranskalainen. Olisi mieletöntä osata puhua sujuvaa hindiä. harjoittelen jo täysillä hindin aakkosia. Lupaan kirjoittaa jossain vaiheessa blogin hindiksi!

Toistaiseksi Intia ei ole osoittanut minulle mitään suurta eksotiikkaa. Delhi on nopeasti kasvava metropoli, mistä löytyy ihan kaikkea, mutta sen suurempia elämyksiä en ole kokenut. Olen tosin pysytellyt New Delhin puolella. Ehkä Intia vielä avautuu minulle. Tulipahan yksi koirista aamulla jopa toivottamaan huomenta. Se hyppäsi minua vasten ja olin aivan varma, että nyt saan raivotaudin. Raivotauti voi itää pitkäänkin, mutta koska se ei purrut minua niin enköhän ole turvassa, toistaiseksi.