On aivan sama onko kyseessä yläkastin edustaja tai kastiton, Delhin rikshakuski tai ministeri, mitä egoon ja oman itsensä pönkittämiseen tulee, intialaiset ovat siinä huippuluokkaa. Vaikka hierarkkinen kulttuuri kukoistaa, jokaisen on päästävä pätemään sille vähän alempana tai samalla tasolla olevalle. Kahvipoikaa ei kiitetä, taksikuski kusettaa asiakastaan tai poliisi höykyttää autoilijaa. Varsinkin kun on mahdollisuus vedota johonkin sääntöön, oikeinkirjoitusvirheeseen tai byrokratiaan, valta ja tärkeily astuvat kehiin. Työviisumi saatetaan evätä ilman sen kummempia syitä jos naama ei miellytä, ja varsinkin jos papereissa on joku pieni kohta, jota voi osoittaa sormella. Jotta Intiassa pääsee sisälle lentokenttärakennukseen, sinun pitää näyttää kopio lentolipusta ovella seisovalle vartijalle. Kuin vartija katsoo sinua arvioivasti päästä varpaisiin, tulee mieleen, onko tänne lentokentälle olemassa joku face control, jonka perusteella matkustajia päästetään sisään? Välillä tuntuu, että jokainen päivä on taistelua omasta tilasta, asemasta ja oikeuksista.
Kun suuri ego yhdistyy miesten suhtautumiseen länsimaiseen naiseen ja hyvin konservatiiviseen suhtautumiseen seksiin, kusessa ollaan. Eräs ystäväni hauskasti totesi, että intialaiselta mieheltä tulee touhutippa jo siinä vaiheessa, kun hän saa kätellä naista. Intiassa suuri osa avioliitoista on järjestettyjä, eikä muita suhteita juuri harrasteta. Delhi on Intian raiskauspääkaupunki ja raiskaukset ovat yleistyneet merkittävästi viime vuosina.
Paikalliset miehet tuijottavat länsimaisia naisia herkeämättä katseen siirtymättä hetkeksikään muualle. Kun kävelet kadulla varsinkin hiljaisina päivinä kuten sunnuntaina jolloin muita ihmisiä ei ole paljoa liikkeellä, on kuin kävelisi catwalkilla miesten ollessa yleisönä. Jossain vaiheessa se alkoi ottaa minua niin suunnattomasti päähän, joten sanoin yhdelle, että luuletko että sinulla on joku oikeus tuijottaa minua tuolla tavalla? Siihen mies vastasi hermostuneella naurulla takaisin. Tilanne nimittäin menee niin, että vastuu siirtyy naiselle olla katsomatta ketään silmiin, mutta silloin on myös vaikea ylipäätään katsella vapautuneena ympärilleen ja tutustua paikkoihin. Minusta tuntuu, että intialainen mies on tottunut olemaan tilanteen herra ja kokeilee rajojaan niin pitkälle kuin mahdollista, varsinkin ulkomaisten naisten kanssa. Mutta siinä vaiheessa kun joku laittaa intialaiselle miehelle vähänkään hanttiin, hänestä tulee onneton luuseri, joka piiloutuu jonnekin epämääräisen hihittelyn taakse eikä seiso sen takana, mitä juuri aikaisemmin on tehnyt. Aivan kuin kaikkea voisi yrittää, mutta vastapuolen tulisi pysyä kohteliaana ja tyynenä loppuun saakka.
Kaikesta huomaa, että länsimaisen naisen uskotaan olevan helppo ja meihin eivät päde samat säännöt kuin intialaisiin sisariimme. Intiassa läheskään kaikki miehet eivät edes kättele naista ja jos kättelevät, aloitteen on tultava mieheltä, ei naiselta. Kuinka moneen hankalaan tilanteeseen aluksi jouduinkaan kuin suoraa menin kättelemään miehiä! Eräänä päivänä istuin yhden viraston kassalla ja viereeni istui arviolta nelivitonen mies. Hyvin nopeasti mies kävi asiaan ja kysyi olenko naimisissa. Vastasin siihen tietysti, että kyllä, olen naimisissa ja rakastan miestäni suuresti. Tiedoksi, että minä olen nykyään naimisissa, aviomieheni on suomalainen dekkarikirjailija ja työskentelee kotoa käsin. En tiedä mistä tämän keksin, mutta toimii kuin häkä! Joka tapauksessa, kysyin samaa mieheltä, hän oli edelleen sinkku. Osoitin kattoon ja totesin, että jos Jumala suo, sinäkin pääset vielä naimisiin. Seuraavaksi mies koski sormellaan käsivarttani ja kysyin, miten olin saanut kaikki käsissäni olevat luomet? Mitäs siinä muuten, mutta intialainen mies ei ikinä alkaisi tökkiä intialaisen naisen käsivartta! Eli kuvitteliko mies, että vaikka olin naimisissa, niin tässä saattaisi vielä olla joku mahdollisuus?
Pahin kaikesta, älä koskaan mene loukkaamaan intialaisen miehen egoa ja ylpeyttä! Nyt haluan jakaa tarinan liittyen erääseen intialaiseen "herrasmieheen", jonka nimen nyt jätän mainitsematta. Kyseinen mies otti minuun yhteyttä yhden ihan asiallisen sosiaalisen median kautta ja ehdotti että menisimme syömään. Suostuin, en tuntenut Delhissä paljon ketään ja sosiaalisen elämän puolella oli vielä aika hiljaista. Illallinen sujui ihan mukavasti, mutta sitten mies alkoi juoda itseään humalaan ja ei tietenkään ollut varautunut suomalaisen naisen hyvään viinapäähään. Hän itse tilasi koko ajan lisää viiniä pöytään (viini ei tosiaankaan ole halpaa Intiassa) ja kerskui, kuinka hän pitää aina parasta huolta vieraistaan. Lasku tuli ja mies maksoi sen pitkin hampain, vaikka kehtasi kysyä, haluanko osallistua kuluihin. Minä en saanut hänestä erityisen hyvää kuvaa, koska hän puhui vain koko ajan itsestään ja leuhki omilla saavutuksillaan, mutta seuraavana päivänä hän lähetti sähköpostia ja ehdotti tapaamista samalle illalle sekä viikonlopuksi. Vastasin siihen, että kiitos mukavasta illasta, mutta minulla ei ole nyt aikaa tapailla ketään näin intensiivisesti työkiireiden vuoksi. Hän vastasi: "If you give up showing attitude or playing this boy girl game and feel like meeting as a human being sometime, let me know. I am busy this week" Ei tietenkään kenestäkään ole mukava tulla torjutuksi, mutta jotain rajaa sentään!
Olen itse tehnyt varmasti kaikki kulttuurin sovinnaisuussääntöihin liittyvät virheet ensimmäisen kuukauden aikana täällä Intiassa. Olen myös tavannut erittäin älykkäitä ja naisia suuresti kunnioittavia ja arvostavia intialaisia miehiä. Siinä se vahvuus kai on, kun maassa on reippaasti yli miljardi ihmistä. Silti pohdin, onko Intia oman egonsa uhri? Johtaako oman henkilökohtaisen menestyksen tavoittelu siihen, että maa ei vaurastu kokonaisuutena koskaan huikeasta potentiaalistaan huolimatta? Sadat miljoonat ihmiset elävät yhä Intiassa köyhyysrajan alapuolella. Ja suurin kysymys, onko länsimainen nainen joka tapauksessa intialaisen miehen silmissä helppo, mitä ikinä hän sitten tekikään?
Kun suuri ego yhdistyy miesten suhtautumiseen länsimaiseen naiseen ja hyvin konservatiiviseen suhtautumiseen seksiin, kusessa ollaan. Eräs ystäväni hauskasti totesi, että intialaiselta mieheltä tulee touhutippa jo siinä vaiheessa, kun hän saa kätellä naista. Intiassa suuri osa avioliitoista on järjestettyjä, eikä muita suhteita juuri harrasteta. Delhi on Intian raiskauspääkaupunki ja raiskaukset ovat yleistyneet merkittävästi viime vuosina.
Paikalliset miehet tuijottavat länsimaisia naisia herkeämättä katseen siirtymättä hetkeksikään muualle. Kun kävelet kadulla varsinkin hiljaisina päivinä kuten sunnuntaina jolloin muita ihmisiä ei ole paljoa liikkeellä, on kuin kävelisi catwalkilla miesten ollessa yleisönä. Jossain vaiheessa se alkoi ottaa minua niin suunnattomasti päähän, joten sanoin yhdelle, että luuletko että sinulla on joku oikeus tuijottaa minua tuolla tavalla? Siihen mies vastasi hermostuneella naurulla takaisin. Tilanne nimittäin menee niin, että vastuu siirtyy naiselle olla katsomatta ketään silmiin, mutta silloin on myös vaikea ylipäätään katsella vapautuneena ympärilleen ja tutustua paikkoihin. Minusta tuntuu, että intialainen mies on tottunut olemaan tilanteen herra ja kokeilee rajojaan niin pitkälle kuin mahdollista, varsinkin ulkomaisten naisten kanssa. Mutta siinä vaiheessa kun joku laittaa intialaiselle miehelle vähänkään hanttiin, hänestä tulee onneton luuseri, joka piiloutuu jonnekin epämääräisen hihittelyn taakse eikä seiso sen takana, mitä juuri aikaisemmin on tehnyt. Aivan kuin kaikkea voisi yrittää, mutta vastapuolen tulisi pysyä kohteliaana ja tyynenä loppuun saakka.
Kaikesta huomaa, että länsimaisen naisen uskotaan olevan helppo ja meihin eivät päde samat säännöt kuin intialaisiin sisariimme. Intiassa läheskään kaikki miehet eivät edes kättele naista ja jos kättelevät, aloitteen on tultava mieheltä, ei naiselta. Kuinka moneen hankalaan tilanteeseen aluksi jouduinkaan kuin suoraa menin kättelemään miehiä! Eräänä päivänä istuin yhden viraston kassalla ja viereeni istui arviolta nelivitonen mies. Hyvin nopeasti mies kävi asiaan ja kysyi olenko naimisissa. Vastasin siihen tietysti, että kyllä, olen naimisissa ja rakastan miestäni suuresti. Tiedoksi, että minä olen nykyään naimisissa, aviomieheni on suomalainen dekkarikirjailija ja työskentelee kotoa käsin. En tiedä mistä tämän keksin, mutta toimii kuin häkä! Joka tapauksessa, kysyin samaa mieheltä, hän oli edelleen sinkku. Osoitin kattoon ja totesin, että jos Jumala suo, sinäkin pääset vielä naimisiin. Seuraavaksi mies koski sormellaan käsivarttani ja kysyin, miten olin saanut kaikki käsissäni olevat luomet? Mitäs siinä muuten, mutta intialainen mies ei ikinä alkaisi tökkiä intialaisen naisen käsivartta! Eli kuvitteliko mies, että vaikka olin naimisissa, niin tässä saattaisi vielä olla joku mahdollisuus?
Pahin kaikesta, älä koskaan mene loukkaamaan intialaisen miehen egoa ja ylpeyttä! Nyt haluan jakaa tarinan liittyen erääseen intialaiseen "herrasmieheen", jonka nimen nyt jätän mainitsematta. Kyseinen mies otti minuun yhteyttä yhden ihan asiallisen sosiaalisen median kautta ja ehdotti että menisimme syömään. Suostuin, en tuntenut Delhissä paljon ketään ja sosiaalisen elämän puolella oli vielä aika hiljaista. Illallinen sujui ihan mukavasti, mutta sitten mies alkoi juoda itseään humalaan ja ei tietenkään ollut varautunut suomalaisen naisen hyvään viinapäähään. Hän itse tilasi koko ajan lisää viiniä pöytään (viini ei tosiaankaan ole halpaa Intiassa) ja kerskui, kuinka hän pitää aina parasta huolta vieraistaan. Lasku tuli ja mies maksoi sen pitkin hampain, vaikka kehtasi kysyä, haluanko osallistua kuluihin. Minä en saanut hänestä erityisen hyvää kuvaa, koska hän puhui vain koko ajan itsestään ja leuhki omilla saavutuksillaan, mutta seuraavana päivänä hän lähetti sähköpostia ja ehdotti tapaamista samalle illalle sekä viikonlopuksi. Vastasin siihen, että kiitos mukavasta illasta, mutta minulla ei ole nyt aikaa tapailla ketään näin intensiivisesti työkiireiden vuoksi. Hän vastasi: "If you give up showing attitude or playing this boy girl game and feel like meeting as a human being sometime, let me know. I am busy this week" Ei tietenkään kenestäkään ole mukava tulla torjutuksi, mutta jotain rajaa sentään!
Olen itse tehnyt varmasti kaikki kulttuurin sovinnaisuussääntöihin liittyvät virheet ensimmäisen kuukauden aikana täällä Intiassa. Olen myös tavannut erittäin älykkäitä ja naisia suuresti kunnioittavia ja arvostavia intialaisia miehiä. Siinä se vahvuus kai on, kun maassa on reippaasti yli miljardi ihmistä. Silti pohdin, onko Intia oman egonsa uhri? Johtaako oman henkilökohtaisen menestyksen tavoittelu siihen, että maa ei vaurastu kokonaisuutena koskaan huikeasta potentiaalistaan huolimatta? Sadat miljoonat ihmiset elävät yhä Intiassa köyhyysrajan alapuolella. Ja suurin kysymys, onko länsimainen nainen joka tapauksessa intialaisen miehen silmissä helppo, mitä ikinä hän sitten tekikään?
